Kysykäähän!

Kysymykset ovat aina tervetulleita ja vastaan niihin enemmän kuin mielelläni. Totta kai koitan kertoa asioista mahdollisimman laajasti ja kattavasti, mutta väistämättä joku asia jää aina vähemmälle huomiolle.

Itse huomasin aiemmin, että naisvarusmiehet kirjoittavat blogeissaan paljon lyhenteillä ja pitävä joitakin asiota ihan itsestään selvinä (näin varmasti tulee käymään myös minulle vaikka sitä yritänkin välttää). Intistä vielä haaveileville lyhenteet ovat usein kuitenkin täyttä hepreaa ja monista aivan pienistäkin asioista haluaa kuulla ihan kaiken. Blogaaja ei kuitenkaan aina huomaa, että joku toinen ei välttämättä tiedä niin paljoa jostakin asiasta kuin itse tietää. Monesti pikku jutuista ei vaan huomaa kirjoittaa. Siksi olisikin tärkeää jos kysyisitte asioista jotaka vähääkän mietityttävät. Ja muistakaa, että tyhmiä kysymyksiä ei olekkaan, ainoastaan tymiä vastauksia :D Ihan mitä vaan, isoja ja pieniä kysymyksiä voi esittää ja ihan jokaiseen vastaan oikeasti mielelläni.

Lisäksi jos jostakin aiheesta haluaisitte erityisesti kuulla ja mahdollisimman yksityiskohtaisesti, sekä kysymyksiä riittää vino pino voisitte esittää myös postaustoiveita. Toiveissa voi myös esittää kysymyksiä ja tarkentaa mistä erityiseti haluaisitte kuulla. Koitan mahdollisimman hyvin täyttää kaikki tulevat toiveet (toivottavasti niitä tulisi.

Eli nyt ei muuta kuin kyselemään! Tietenkään ennen palveluksee astumista en hirveästi voi palveluksesta kertoa mutta sekin aika koittaa ihan pian :)

STJ 50!!!

Voi jetstas! Tänään puhelimen widgetissä komeili luku 50! Siis 50! Sen on todella vähän ja alan oleen jo ihan innoissani. En millään jaksaisi enään odottaa 50 päivää, mutta loppujen lopuks sehän menee jo ennen kun ehdin edes huomata. Ja sitä ennen on vielä paljon tehtävää. Tehtävä lista on melkoinen ja voisinkin esitellä sen täällä myöhemmin. Yksin iso kohta sitä listaa on kunnoto!

Maanantaina liikuntakielto loppui ja suuntasin heti salille. Mä oon vähän sellanen, että jos raahaudun salille se olis sitten kaikki tai ei mitään. Ja kaikenhan mä sitten otin. Paikat ihan tulessa, mutta tiedämpähän tehneeni kunnolla. Ja ylipäätään treeni sujuu nyt ihan älyttömän hyvin. Joka treenin oon tehnyt hyvällä fiiliksellä ja painot on jopa vähän isommat kun ennen liikuntakieltoo. Oon joka kerta ollut todella tyytyväinen treeniin ja se on mun mielestä hyvä merkki, koska usein vaadin itteltäni ihan liikaa. Eli siis jos oon tyytyväinen sen on vaan merkki siitä että oon tehnyt 110%. Monesti salin jälkeen oon lähtenyt vielä lenkille. Illalla fiilis on vaan niin mahtava kun tietää antaneensa kaikkensa.

Mulla on nyt niin voittaja fiilis ettei mitään rajaa! Oon todella pitkään stressanu kuntopuolesta ja tällä viikolla oon huomannut että stressaan ehkä sittenkin vähän turhasta. Motivaatio ei varmaan koskaan oo ollut näin korkeella ja nyt on sellanen fiilis että voisin tehdä ihan mitä vaan. I CAN DO IT!!! ;)

Haters gonna hate

Lupailin viime postauksessa, että tällä kertaa kerron vähän mitä enemmän ja vähemmän tuntemattomat ihmiset sanoo kun kerron meneväni inttiin.

Aluksi useimmat ovat todella yllättyneitä ja varmistavat kuulleensa oikein. Tstä onkin tullut mulle tavallaan hauskan pitoo: pudotan tän "pommin" jotenkin kummallisella hetkellä tai puhun inttiin menemisestä ihan itsestään selvyytenä. Lopputulos on usein se, että toisella menee pasmat ihan sekasin ja jauhot suuhun. On tosi hauskaa kattella kun jonkun naamalla käy ainakin 20 eri ilmettä ennen kun se saa puhekykynsä takaisin. Jep, mulla on halvat huvit :D

Pääsääntöisesti olen saanut todella positiivista palautetta. Vaikka monelle onkin aikamoinen yllätys, että armeijan harmaat mua tammikuussa odottaa useimmiten saan kyllä ihan kannustavia kommetteja. Monet kerotvat kuinka arvostava intin käyneitä naisia ja miten hienoa on kun armeijaan vapaaehtoisesti menen.

Sitten on se toinen puoli... Olen myös saanut jonkin verran negatiivista palautetta. Toki paljon paljon vähemmän kuin positiivista, mutta olen kuitenkin. Ja niinhän se vaan menee, että mieleen jää usein ne negatiiviset kommentit ja yhden negatiivisen kommentin voima on usein sama kuin sadan positiivisen. Olen kuullut mm. että naisten paikka on keittiössä, en tule pärjäämään, olen hullu, olen itserakas, naiset menee armeijaan vaan miesten takia ja paljon muutakin yhtä järjetöntä. Muutaman kerran negatiivinen palaute on ollut jopa todella ilkeää ja saanut vähän pahalle mielellekkin. Olen yrittänyt jättää negatiiviset ja asiattomat kommentit ihan omaan arvoonsa, mutta joskus se on vain vähän vaikeeta... Koittakaanhan ihmiset miettiä toisita ensin sitä positiivista puolta, aina ei tarvii olla haukkumassa. Kukaan kun ei ole täydellinen, en minä etkä sinä. Kyllä sitä positiivistakin palautetta voi antaa sen negatiivisen sijaan.

Mutta koitan usein ajatella että haukkuja on kateellisia mulle syystä tai toisesta;)

Mulle on ollut myös todella iso yllätys miten paljon naisen armeijaan meneminen aiheuttaa keskustelua. Sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä.  Ihmisiä kiinnostaa yllättävän paljon naisten vapaaehtoinen asepalvelus. Varsinkin vanhempien ihmisten kanssa armeijasta tulee juteltua tovi jos toinenkin. Mutta myös nuoria kiinnostaa aihe melkoisesti. Usein multa kysellään ihan kaikkea hakemisesta ja valintatilaisuudesta itse palvelukseen. Palveluksesta en toki osaa vielä kauhesti kertoa :) mutta kaikesta muusta kerron parhaan kykyni mukaan. Mun mielestä armeijasta on aina kiva turista ja vanhempien herrojen armeija/rintama juttuja voisi kuunnella ikuisuuden :D

Suku ja kaverit

Näin isänpäivän kunniaks voisin vähän kertoo mitä mieltä mun sukulaiset ja kaverit on tästä mun inttiin menosta.

Perhe:
Isä on haljeta ylpeydestä kun meen armeijaan. Se tsemppaa ja kannustaa ja sen on melkein yhtä innoissaan kun mä. Isä on aina myös innolla kertomassa omista intti ajoista ja kun se kunnolla vauhtiin pääsee ei loppua ihan heti näy. Samalla se on ehkä myös vähän peloissaan miten sen pikku tyttö siellä tulee pärjäämään :D  Äitikin on todella ylpee ja kannustaa, mutta sitä pelottaa ehkä isää enemmän se, että en pärjää ja joudun syystä tai toisesta keskeyttään ja se tietää, että se olis mulle ihan hirveetä. Pikkuveljiä mulla on pitkä liuta ja niitä ei oikeestaan kiinnosta. Välillä niitten puheista voi kyllä rivien välistä lukee, että ne on omalla tavallaan ylpeitä, mutta useinmiten ne vaan kysyy saako joku niistä mun huoneen jos oon vaan viikonloppuisin kotona :D

Muu suku:
Oikeestaan koko suku on aika mukavasti tsempannu mua. Etenkin mummu, pappa ja yks mun serkku on todella ylpeitä, että meen inttiin. Välillä se on jopa vähän hassua kun ne mennee ja kertoo kaikille vähääkään tutuille että tammikuussa palvelus mua odottaa. Sitten on tietenkin mun kadetti serkku, joka on todella paljon kannustanut ja neuvonu mua. Se aina kertoo sen intti ja maanpuolustuskorkeakoulu juttuja ja lisää loppuun, että kyllä mä sitten itse mpkk:lla ollessa tiedän paremmin mistä se puhuu (pääsisinkinn vaan sinne asti ensin, mutta ainakin luotto on kova) Tietenkin sekaan mahtuu myös niitä ei niin ymmärtäväisiä. Muutamalta sedältä oon saanut kuulla miten ne ei ymmärrä ollenkaan miks meen inttiin. Mutta eikö se vähän kuulu asiaan, että kaikki ei sitä tajuu?

Kaverit:
Useimmat mun kavereista on vahvasti sitä mieltä, että mun päässä on varmasti jotain vikaa :D Johtuuko se sitten siitä, että oon menossa inttiin vai jostain ihan muusta, sitä en tiedä :D He kuitenkin tsemppaavat ja uskovat minun pärjäävän. Tietenkin sitten on ne kaverit, joita olen saanu MPK:n kurssien kautta. He luonnollisesti ymmärtävät vähän paremmin tätä juttua. He kannustavat ihan omalla erityisellä tavallaan ja on välillä tosi kiva päästä jutteleen armaijaan lähdöstä ilman, että kukaan katsoo wtf-ilmeellä :)

Ensi postauksessa voisin kertoa, mitä ihan uudet tuttavuudet sanoo kun kerron, että tammikuussa olisi lähtö. Jotta tästä ei tulisi mitään kilometripostausta jota kukaan ei jaksa lukea säästän sen siis ensi kertaan.

Kuva-postaus

Koska en just nyt keksi mitään kovinkaan tärkeää kirjoitettavaa ajattelin, että kuva-postaus olisi aika helppo vaihtoehto. Ja eihän mun naamaa ei oo täällä kauheesti näkynyt niin nyt olis varmaan ihan kelpo hetki heittää kehiin muutama kuva :)

STJ 61!

Hyvät vai huonot uutiset?

Hyvät siis. Pari päivää sitten postilaatikkoon kolahti ennakkotieto lomake. Oon nyt ihan innoissani tutkiskellut mitä siihen täyttäisin ja kyllähän se ajatus alkaa kirkastua. :)

Ja sitten huonot...Nilkka ei ole parantunut täysin ja nyt on kulunut  jo kuusi viikkoam siitä kun nivelsiteet menivät eli nilkan pitäsi olla nyt jo lähes kunnossa. Mutta ei ole! Kepit ja tarrakipsin hylkäsin jo 4 viikoa sitten. Nyt jalassa on sellanen pienempi tuki.

Pystyn kyllä kävelemään normaalisti, pitkillä matkoilla nilkka tosin kipeytyy.  Juoksua se kestää vain pieniä matkoja. Olen viimne aikoina käynyt jonkun verran kävelyllä, mutta eipä siitä suurta hyötyä ole ollut, muutaman kilometkin lampsiminen kun ei kauheasti kuntoa kohota...

Toisaalta lääkäri kuitenkin sanoi, että nilkka voi olla vielä kolmenkin kuukauden päästä ajoittan kipeä, joten toivo elää! Ehkä se siitä vielä. Toivotaan siis parasta ja pelätään pahinta.

Ja sitten vuorossa on jälleen kerran stj:n kauhistelua. 61!!!! Siis 61 siviilipäivää jäljellä!!! Sehän on kaksi kuukautta! Mihin ne päivät oikein katoo?